Koiruuksia.

Perheeseemme kuuluu minun ja Andyn lisäksi kaksi pientä ihastuttavaa ja vihastuttavaa nelijalkaista karvaläjää.
Ihastuttavaa ja vihastuttavaa siksi, että mulla on hyvin ristiriitainen suhde koirien omistamiseen.
Mä rakastan tulla kotiin koirien ottaessa sua vastaan joka kerta niin kuin olisit kuninkaallista seuraa.
Mä rakastan käpertyä sohvalle ja ottaa noi karvaturrit kainaloon.
Mä rakastan treenata niiden kanssa ihan mitä vaan ja huomata ettei ne olekaan niin urpoja kun päällisin puolin vois kuvitella.
Mä kuitenkin vihaan lähteä lenkille kun ulkona sataa vetää, on sata astetta pakkasta tai tekis mieli vaan mennä nukkumaan.
Mä vihaan sitä ettei meillä voi olla valkosta mattoa tai sohvaa, koska koirat.
Mä vihaan imuroida autoa (kiitos luojan kevuthäkeistä!) joka kerta kun käyt koiran kanssa jossain.

Vaikka kuinka ärsyttää ja vihastuttaa, saldo jää kuitenkin aina plussan puolelle.
Kun koirat on hoidossa on kotona jotenkin outoa.
Ensimmäiset pari päivää menee kuin siivillä.
Ai mitä? Eikö tarvitsekaan lähteä ulos aamu kuudelta?
Eikö mun tosiaankaan tarvitse myöskään pestä viittatoista kertaa päivässä kuratassuja?

 Mutta parin päivän päästä tulee sellane olo että missä ne tyypit luuraa?

Onpa tylsää kun ei kukaan tuu ovella vastaan.

Ja tästä syystä nää karvaläjät kutsutaan myös meidän häihin.
Ehdottomasti.
Kutsuuhan jengi lapsiaankin.
Enkä tarkoita verrata lapsia ja koiria, vaikka ei sekään metsään menisi.
Mutta meille koirat on osa meidän perhettä.

Ootteko koskaan olleet häissä jossa olis ollut eläimiä läsnä?
Itse en nimittäin oo ja vaikka oonkin jo päättänyt että meillä koirat tulee mukaan juhlaan, kauhistuttaa silti ajatus siitä että mitä siitäkin sitten tulee!