EI! hääperinteille.

Suomalaisissa häissä ollaan perinteikkäitä.

Perinteiden kunnioitus alkaa mahdollisesti jo ennen kosintaa.
Kosintaa suunnitteleva sulho-to-be pyytää morsiamen isältä morsiamen kättä,
lupaa mennä hänen tyttärensä kanssa naimisiin.

Jos Antti olisi kosintaa suunnittelessaan pyytänyt mun kättä meidän isältä ja meidän isä olisi mun käden Antille "antanut", olisin varmasti ristiinnaulinnut molemmat. En koe itseäni minään koriste-esineenä joka voidaan luovuttaa mieheltä toiselle.

Jos ja kun tuleva appiukko antaa luvan kosintaan, mies ehkä suunnittelee kosintahetkeä ja järjestää jotain todella romanttista. Oli kosinnan kattaus mikä hyvänsä, mies usein polvistuu ja kysyy "tuletko vaimokseni?"
-tai jotain vastaavaa.

Minä kosin. Enkä polvistunut. Enkä kysynyt että tuletko vaimokseni? Se olis voinu kyllä kuullostaa hauskalta. Ja tyhmältä samaan aikaan. 

Jos nainen vastaa myöntävästi, kihlaus julkistetaan ja pidetään kihlajaiset.
Perhepiirissä tai isosti juhlien.
Kihlajaisissa vieraat kyselevät hääpäivää ja ihastelevat morsiamen sormusta.

No tähän ei valitettavasti voitu vaikuttaa. Sukulaiset vaati kihlajaisia. Kaikkia kiinnostu häiden päivämäärä sekä sormus. Ylläri.

Sitten alkaa häiden suunnittelu. Morsian suunnittelee, sulho nyökyttelee. Kysyttäessä sopivista lautasliinoista, sulho vastaa mumisten jotain, vaikkei edes kuunnellut kysymystä.
Jos morsio on tarkka ja huomaa sulhon kiinnostuksen puutteen, hän saattaa valittaa itse sulholle, sekä läheisimmille ystävilleen ettei miestä kiinnosta häät ollenkaan; ehkei se edes tahdo naimisiin?
Oikeasti miestä ei kiinnostakaan, nimittäin servetit. Vaan juuri se, että päästään naimisiin.

Minä suunnittelen. En edes odota että Anttia kiinnostais millintarkat yksityiskohdat. Sitä kiinnostaa suuret linjaukset. Mitä? Missä? Millon? Totta kai voin kysyä Antin mielipidettä, mutta en odota että se vastaa jotain järkevää.
Jos jossain asiassa oikeasti haluan Antilta järkevän vastauksen, ilmotan siitä kysyessäni ja saan järkevän vastauksen. Muuten en odota minkäänlaista erityistä mielenkiintoa koskien servettien värejä.

Itse hääjuhlassa vasta perinteikkäitä ollaankin.
Vihkiminen suoritetaan kirkossa, uskoi hääpari jumalaan tai ei.
Koska kirkossa on vaan paljon hienompaa mennä naimisiin.

Iso EI kirkkohäille. 
Antti ei koskaan oo kirkkoon kuulunutkaan ja itse erosin äitini kuoltua.
Jokainen tyylillään, mutta itse en vaan ymmärrä miksi pitää saada siunaus instituutiolta joka edustaa jotain mihin ei itse usko? Ai koska se kirkko on niin hieno? Mulla on sulle yks sana. Tekopyhä.

Isä joka on luovuttanut tyttärensä käden tulevalle vävylleen, taluttaa tyttärensä kirkon käytävää pitki kunnes sulho tulee ja ottaa hänet vastaan.
Morsiamella on valkoinen hääpuku vaikka hän on yhtä paljon neitsyt kuin eturivissä istuva isoäitinsä.

EI EI ja EI. 
Mua ei luovuta kukaan kenellekkään. Itse omasta vapaasta tahdostani astelen avioliittoon Antin kanssa. Mä en ole asunut isäni kanssa samassa osoitteessa varmaan 23 vuoteen. Mistä se mut tarkalleen ottaen edes luouvttais?
Valkoisen mekon aion kyllä ottaa. Ihan vaan sen takia että haluan. 
Eli EI, EI ja KYLLÄ.

Kun pappi on saarnannut Jeesuksesta, jumalasta ja pyhästä hengestä niin kauan että juhlaväeasta puolet nukkuu, on aika sanoa tahdon, suudella ja poistua kirkosta.

Ei kirkkoa, ei saarnausta, ei jumalaa, ei jeesusta. Pelkästään tahdon.

Vastavihityn parin päälle heitetään riisiä (sokerista tehtyä, ettei linnut räjähdä!) ja huudetaan onnen toivotuksia hääparin astellessa ulos kirkosta.

Ei riisiä. Ei edes sokerista tehtyä. Ei edes saippuakuplia. 

Juhlapaikalla hääpari ottaa vieraat vastaan ja yhdessä nostetaan malja joka on aina (no ainakin melkein!) halvinta skumppaa mitä Tallinnan satama-alkosta saa.

Tähän mä en osaa sanoa mitään. Sama kai se on mitä se skumppa on ku sitä juodaan vaan lasilliset.

Syödään, juodaan ja puhutaan. Morsiamen isä, sulhasen isä, kaaso, bestman ja ketä lie.

Okei, meidän häissä toivottavasti on puheita, mutta ei mitään kolme tuntia kestäviä tylsiä jaarituksia. Aion aivan pokkana ohjeistaa jokaista joka haluaa puhua että pitää puheensa lyhyenä, ytimekkäänä ja mielellään hauskana.

Sitten tanssitaan perinteinen valssi, jota kumpikaan hääparista ei oikeastaan osaa tanssia, eikä edes pidä kappaleesta.

Ei valssia. Ei Antti osaa tanssia.

Juhlakansa taputtaa ja pyyhkii kyyneliä. Jo on kaunis pari! Toivottavasti tekevät lapsia pian!

Ei tehdä.

Jossain kohtaa iltaa sulho etsii morsiamen sukkanauhan. Ennen kuin sukkanauha löytyy sulho kaivaa morsiamen mekon alta jättimäiset mummokalsarit. Morsiamen huumorintaju ei riitä, eikä kukaan juhlavieraistakaan uskalla nauraa.
Sulhanen heittää sukkanauhan ja kaikki poikamiehet väistävät. Eihän kukaan mies nyt halua naimisiin?!

Morsian puolestaan heittää kukkakimppunsa ja kaikki sinkkunaiset ryntäävät sen perään. Tönivät ja tuuppivat toisiaan. Se kimppu on saatava!!

Tästä mä en vielä tiedä, mutta jotenkin haluaisin jättää tän pois. En oo vielä varma. 

Loppuillasta sukulaiset ja ystävät ovat umpitunnellissa ja mahdollisesti tappelevat.
Kaaso on hävinnyt ja löytyy tunteja myöhemmin, oltuaan bestmanin kanssa "saunaa sytyttämässä".
Tilanteesta mielenkiintoisen tekee se, että bestmanin raskaana oleva vaimo itkee morsiamen veljen olkaa vasten.

No tää on jo niin utopistinen tilanne ettei tällasta varmaankaan tapahdu. (miinus toi sukulaiset ja ystävät on umpitunnellissa. Se tapahtuu varmasti!)

Tästä on hyvä lähteä häämatkalle!